Eräs kaverini, automies hänkin, antoi minulle palautetta blogistani. "Miksi et kirjoita autolla ajamisesta?", hän kysyi. Kertoilen kuulemma liikaa toissijaisista asioista, kuten säästä ja vanteiden rapsutuksesta. Minun pitäisi kirjoittaa enemmän itse ajamisesta.
No, mitä sitten kertoisin Puntolla ajamisesta..
Autolla ajaminen ei minulle ole kovin uusi asia, vaikka Punto ensimmäinen autoni onkin. Sain ajokortin keväällä 1998. Ensimmäinen satunnaisesti käytössäni ollut auto oli tuolloin vanhempieni kakkosauto, Nissan Micra vuosimallia -87. Se oli luonteeltaan paljolti samanalinen kuin Puntoni on: hidas, kolmiovinen ja siinä oli kasettisoitin.
Tavallaan ympyrä onkin sulkeutunut siinä, että Puntoni ja vanha Micra, ovat niin samankaltaisia. Sen Micran jälkeen olen toki ajanut säännöllisesti muillakin autoilla, mutta palaan niihin vaikka myöhemmin.
Ja palatakseni kaverini pyyntöön, vastaisin ehkä, että ei minulla ole juuri mitään sanottavaa itse ajamisesta. Punto on ihan tavallinen auto ja sillä on ihan tavallista ajaa. Se kiihtyy kun painan kaasua ja pysähtyy kun jarrutan. En aja sillä sen takia, että rakastaisin itse ajamista pelkästään ajamisen takia. Mielestäni suurin ero auton omistamisen ja autottoman tilan välillä on riippumattomuus. Voin herätä kun haluan ja riittää, että kömmin osittain pukeissa autoon ja ajan töihin. Julkisiin verrattuna pitäisi katsoa aikataulua ja ottaa mukaan sateenvarjo. Polkupyörään tai prätkään verrattuna pitäisi pukea joka päivä sään mukaisesti erilainen varustus. Autoilu on niin pirun helppoa, että se on siinä SE juttu, miksi autoillaan.
Jossain vaiheessa lupaan aloittaa vielä itseni syyllistämisen siitä, että harrastan yksityisautoilua. Tietoisuus saastuttamisesta ja yleisestä mukavuudenhalusta kolkuttelee mielessäni silloin tällöin, mutta olen vielä uutuudenviehätyksen tilassa. En ole vielä alkanut kyseenalaistaa touhuni järkevyyttä tai valtuutusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti